Istun räsymatolla verhotuilla eteisen sisäportailla. Auringon lämpö on kerääntynyt lautaseinäiseen eteiseen ja pitää minut lämpimänä vaikka ilta on jo viilennyt ja avoimesta ulko-ovesta hiipii illan kosteutta sisälle. Pyörittelen varpaita maton värikkäissä raidoissa ja yritän arvata, missä kankaat ovat palvelleet ennen muotoutumistaan matoksi. Rakennuksen seinät naksuvat rauhallisesti, jossain lähipellolla kuikaa myöhäinen kuovi. Tuoksuu hieman pölyiseltä ja vanhalta puulta.
Kesäasuntonani toimiva talo on vanha, rakennettu kai alunperin joskus 1800- luvun loppupuolella. Tällaisessa talossa on läsnä niin paljon eletyn elämän tunnelmaa, että sitä ei voi olla aistimatta. Jaksan ihastella tuvan puista kynnystä, jonka lukemattomat ja taas lukemattomat arkiset askeleet ovat hioneet nykyiseen muotoonsa. Siitä on kuljettu kengissä, sukkasillaan. Siitä ovat tepastelleet lasten palleroiset pikku jalat. Onpa vieras astunut pyhäsemmillä kengillään ja kulkukauppias kääntynyt kannoillaan. Ja nyt minä astun kynnykselle paljain varpain ja tunnen sen epäsymmetrisen, pehmeän muodon jalkapohjissani. Tällaista kynnystä ei tehdä! Se syntyy pitkän elämän tuloksena! Kuinkahan monta tällaista kynnystä on maailmasta hävinnyt uuden tieltä?
